Etusivulle---->Juttugalleria

All That Jazz – ja paljon muuta: jazztanssin maailmanmestaruuskilpailumatka Bostoniin heinäkuussa 2006 (5.10.2006)

Bostoniin, jazztanssin MM-kisoihin, matkustanut Suomen joukkue – kaksi muodostelmallista junioreita ja aikuisia, muutamia muita tanssijoita, sekä reipas kourallinen huoltajia ja kannustajia – oli värikäs kokoelma kansainvälisten kisojen konkareita, ensikertalaisia, tanssijoita ja turisteja. Monen, varsinkin nuoremman, tanssijan vatsanpohjaa ei lähtöpäivänä kutittanut ainoastaan kisajännitys, vaan myös ensimmäisen valtameriylityksen odotus. Pitkän, mutta varsin mukavan lennon ja lyhyen bussimatkan jälkeen väsyneet matkalaiset saivat painaa päänsä hotellin upottaviin tyynyihin. Good night!

Saapumisemme jälkeinen päivä oli kaikilla vapaa. Jet lagin rippeet karisivat yliopistokaupungin kaduille, kun suomalaiset jalkautuivat tutustumaan Bostonin kauppoihin, puistoihin ja nähtävyyksiin. Itse pidin päivän ohjelman melko kevyenä ja keskityin availemaan kroppaa ja mieltä seuraavan päivän koitosta varten – edessä oli naisten jazz soolon ensimmäinen karsinta, johon piti olla virkeänä jo aamuvarhain.

Kilpailu käytiin samassa hotellissa, jossa joukkueemme asui. Kaikenlaiset kisapaikat kolunneen konkarin sydäntä lämmitti saada tassutella villasukissa hotellihuoneesta suoraan lavalle, jonka yllä roikkui kristallikruunu. Kun ulkona paukkuivat ennätyshelteet, oli hotellin sisälämpötila laskettu pohjoisamerikkalaiseen tapaan melkoisen alas, mikä taas teki lämmittelystä hankalampaa. Esiintymistila oli pieni ja intiimi, mikä oli tervetullutta vaihtelua Riesan hallimaiselle ja kolkolle areenalle. Vaikka amerikkalaisilla ei vielä ollutkaan kisojen järjestämiseen samanlaista varmaa otetta kuin Saksalla, oli tapahtuma silti miellyttävä ja tyylikäs.

Suomalaisten, sekä tanssityyliimme tykästyneiden amerikkalaisten ja kanadalaisten kannustuksella selvisin soolollani samana iltapäivänä tanssittuun semifinaaliin, ja sieltä tuntuvasti aamuista suoritusta paremmalla vedolla seuraavaan aamun finaaliin. Menestys oli minulle täysin odottamatonta ja käsittämätöntä, ja siksi pystyinkin latautumaan finaaliin täysillä, ilman minkäänlaisia paineita ja odotuksia. Vaikka positiivista palautetta oli sadellut eri maiden tanssijoilta ja valmentajilta, oli selkeiden voittopisteiden lupaama kultamitali silti... pitkäaikaisen unelman täyttymys ja täysi yllätys. Tunteen täydensi aavistus siitä, että tuomareiden ikään kuin näytettyä ”vihreää valoa” uudelle tyylille, esiintymisen tärkeydelle ja kokonaisvaltaiselle tanssille minun kauttani, olin vain alkusoittoa sille, mitä Suomi tulisi päivän ja illan aikana yleisölleen antamaan...

Vasta finaalini jälkeen, toisena kilpailupäivänä, alkoi suomalaisten varsinainen esiinmarssi. Duot olivat käyneet lavalla jo ensimmäisenä päivänä, mutta vasta nyt oli loppujen soolojen sekä pienryhmien ja muodostelmien vuoro. Kuten aina kilpailuissa, tanssijan keskittyminen kohdistuu omaan suoritukseen, ja voinkin kommentoida toista kisapäivää vain hatarien ja osittain onnenkyynelten sumentamien muistikuvien perusteella. Lyhyesti: moniin eri sarjoihin osallistuneet suomalaiset kävivät armotonta juoksukilpailua ja huoneenavainrallia ympäri hotellia, vaatteet, meikit ja kampaukset vaihtuivat ennätysajassa, ja välissä huikkasimme onnittelut siinä lomassa leivotuille maailmanmestareille. Lyhyillä tauoilla juoksimme rakennuksen toiselta puolelta salaattia ja muuta välipalaa, mitä nyt siinä kiireessä ja jännityksessä saikaan kurkusta alas.

Suomen mitalisaalis kasvoi mittavaksi, mutta tärkeämpää kuin jalometallin määrä, on se palaute, jota monet meistä saivat niin muilta kilpailijoilta, opettajilta, katsojilta kuin tuomareiltakin. Onnistuimme romuttamaan luutuneita käsityksiä siitä, minkälainen jazzkoreografian pitää olla ja miten sitä pitää esittää; miten se voi ilmentää esiintyjän persoonaa ja parhaita puolia, ja välittää katsojalle aitoja tunteita. Ennen kaikkea näytimme maailmalle, miten pieni ja vaatimaton maa ottaa rohkeita askelia tämänkin tanssin lajin saattamisessa uudelle vuosituhannelle - onhan olemassa muutakin kuin teeskennelty hymy kasvoilla väännetty ”All That Jazz”. Kisoja katsomaan saapunut vaihtarivuoden aikainen äitini, ”Mom K.”, sanoi hänen sydämensä vieneistä suomalaisista: ”You guys have something special, you have an EDGE.” Tätä suomalaista ”särmää” on vaikea määritellä, mutta paljon eri maalaisia tanssijoita kisoissa katselleena en voi kiistää sen olemassaoloa.

Loppujen lopuksi kisat olivat hujauksessa ohi! Suomalaisten upea päivä huipentui mahtavien kannustusjoukkojemme järjestämään maljannostoon. Yhdessä totesimme, että ojennettu nilkka on nyt liu’utettu ovenrakoon, Maamme-laulu ei ole enää täälläkään vieras – ensi kesänä pitäisi uusia menestys New York Cityn MM-kisoissa.

Seuraavana päivänä osittain jo voitonhuumasta laskeutunut joukkiomme suuntasi kohti NYC:ä. Monet meistä jäivät viettämään lomaviikkoa – osa ryntäsi heti tanssitunnille treenihimoa tyydyttämään, kun taas muutama meistä kärsi ”kisaähkystä”. Suurkaupungin muut houkutukset saivat viedä väsyneitä kroppia pari päivää ennen kuin ne taipuivat taas tanssin rytmeihin. Nautittavaa oli myös nähdä musikaaleja ja antaa silmän ja korvan levätä loistavien esiintyjien suorituksissa. En varmasti ole ainoa, jonka mieltä tuo matka kokemuksineen virkistää ja motivoi vielä pitkälle pimeään talveen.

Kansainvälisissä tanssikisoissa on, onneksi, jotain sellaista, mikä jää vain meidän paikallaolleiden muistoksi – jotain sellaista, mitä ei edes sanoiksi voi pukea: ilmassa väreilevä tunnelma, se ajatus juuri ennen lavalle astumista, ilme toiseksi jääneen ranskalaisen kasvoilla, vilpittömät ja ”vilpittömät” onnittelut, uudet ystävät, naurut ja kyyneleet.

Pia Erkko
Maajoukkueen kapteeni ja kilpailija